Olenpa miettinyt sellaista asiaa, kuin epäonnistuminen ja mokaaminen. Monet kärsivät sellaisista peloista. Eikä siinä mitään, ei se mitään epänormaalia ole, sillä ihmisluonto vaan on sellainen, että se tahtoo tehdä kaiken täydellisesti mokaamatta.

Mutta onko se sitten hyvä aina onnistua? Pian ainaiseen onnistumiseen saattaa puuttua, saavutukset eivät tunnu miltään. Silloin kannattaisi vähän löysätä. Elämä käy vähän tylsäksi jos tietää jo etukäteen onnistuvansa kaikessa. Minä en todellakaan pidä perfektionisteista (anteeksi, tämä ei ole kenellekään henkilökohtaisesti, kunhan yleistän), sillä usein sellaiset tyypit ovat kireitä. Pitääkö tai saako edes kaikessa onnistua?

Minulla oli nuorempana pienoinen pelko epäonnistumisista, olin paljon ujompi kuin nyt. Mietin seuraavan päivän repliikkejä valmiiksi edellisenä iltana, kuten mitä sanon opettajalle, kuinka minun pitää asiaa esittää. Jopa sellaiset asiat, kuin bussilla meneminen kouluun tai vieraille ihmisille jutteleminen jännittivät. Mutta ei enää. Olen saanut paljon rohkeutta, mistä lie kummunnut. Olen kuitenkin hyvin iloinen siitä.

Aina ei siis tarvitse onnistua. Pienet, ja miksei vähän isommatkin mokat ovat hauskoja, niille on tosi hauska nauraa jälkeen päin ja muistella omia töppäyksiä. Ei kannata ottaa itseään ja muita niin vakavasti. Ja epäonnistumisista ja virheistä usein myös oppii. Pitää olla rohkea ja yrittää. Mitä menetettävää sinulla muka on? Elä nyt kun voit, äläkä kadu viidenkymmenen vuoden päästä, kuinka kaikki olisikaan pitänyt tehdä toisin.