Luin tuossa eilen Amélie Nothombin kirjan Antikrista. Kirja kertoo huonoitsetuntoisesta kuusitoista vuotiaasta Blancesta, joka on hyvin yksinäinen. Blance tutustuu täysin hänen vastakohtaansa Kristaan, joka on suosittu, kaunis ja kaikkea mistä Blance voi vain unelmoida. He ystävystyvät, mutta Krista ei olekaan alkuunkaan sellainen kuin Blance oletti. Krista on pahansuopa ja manipuloiva, jolla ei nöyryyttämisen keinot lopu. Kaikenlisäksi Krista saa kaikki puolelleen. Blancen on pakko toimia, että Krista ei veisi kaikkea hänen elämästään.
Kirja oli jotenkin outo. Hiukan ahdistavakin ja samalla se hämmästytti minua suuresti. Kirja kuvasi Kristaa, henkilöä, jollaista en ole onnekseni koskaan tavannut. Voiko tuollaisia ihmisiä oikeasti olla? Jotka rakastavat vain itseeään, vihaaavat muita. Ovat ennen kaikkea pahoja. Sellainen on minulle hyvin outoa, sillä väitän todellakin olevani hyvä ihminen. Jos joku epäilee omaa hyvyyttään tai pahuuttaan, kannattaa lukea tuo kirja, sillä siinä kyllä hyvin nopeasti huomaa, miten suhtautuu.
Kirja sai yleisestikin pohtimaan pahuutta ja itserakkautta ja kaikkea semmoista. Ne ovat vaikeita asioita, koska minä en niitä hyvinkään tunne. Ihmisiä on tässä maailmassa paljon, osa on hyviä ja osa pahoja, mutta kuinka suuri osa oikeastaan onkaan noita pahoja? Itserakkaita ja itsekkäitä on varmaan vielä enemmän. Miksi kukaan tyytyy ajattelemaan vain omaa etuaan välittämättä muista? Haluan ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä, kuten kaikkien pitäisi (inhoan lauseita tyyliin "mä en voi sietää ihmisiä jotka..."), mutta joitakin ihmisiä ei kertakaikkiaan voi ymmärtää, vaikka sitä kuinka yrittäisi. Kenenkään ei tarvitse minua ymmärtää, sitä minä en vaadi. Tälläistä vaan tuli pohdittua tänään.
Kommentit