Ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Heiii, nyt hieman kelausta taakse päin. Näinkö tämä meni? Niinpä niin. Kirjoissa ja elokuvissa sitä on tottunut, että loppu on onnellinen ja kaikki hyvin. Ja oikeastaan se on ihan hyvä, että niin on. Huomaan, että kirjat/elokuvat, joissa on surullinen loppu, ovat loppujen lopuksi melko masentavia. Ei kukaan halua katsoa kahden tunnin elokuvaa vain todistaakseen, että taas meni päin mäntyä, eihän?
Ehkä onnelliset loput miellyttävät myös siksi, että niitä saa etsiä oikeasta elämästä suurennuslasin kanssa. Kuinka moni ihminen oikeasti saa isona työskennellä unelma-ammatissaan? Kuinka monella on rahaa toteuttaa unelma maailmanympärimatkasta? Kuinka moni pari saa toisensa esteistä huolimatta?
Kyllä niitä onnellisia loppuja löytyy, en minä sitä kiellä. On onnistumisen hetkiä, joista jaksaa iloita vielä pitkään. Mutta jossakin alitajunnassa sitä on ajatus, että tämä kaikki loppuu joskus. Eihän mikään voi olla ikuista, ei tässä maailmassa. Mutta ei sille voi mitään, niin tämä suuri tarina nimeltä Elämä menee. Siihen ei ole käsikirjoitusta, ohjaajana toimit sinä itse osasit tai et. Kovin moni elämä ei päädy valkokankaalle tai kultaisiin kehyksiin.
Se, mikä saa meidät jaksamaan eteenpäin vaikeinakin aikoina, on varmasti pienen pieni varmuus siitä, että on olemassa jotain parempaa, on jotain suurempaa. Sen asian nimi on toivo. Ja syy siihen miksi jaksamme katsoa elokuvia, joiden lopun tietää jo etukäteen, piilee juuri siinä.
Kommentit