Meillä ihmisillä taitaa olla sellainen kummallinen taipumus, että luulemme tietävämme, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta. Mitä voi tapahtua ja mitä ei. Ja kai sellainen taipumus on ihan okei, muuten täällä jotkut eläisivät jatkuvassa pelossa jne. Eläminen kai tuntuu helpommalta kun voi ajatella "noin ei kuitenkaan satu minulle, mahdotonta". No onko se?

Minun mielestäni asioita ei pitäisi luokitella mahdottomuuksien lokeroon. On toki paljon asioita, joita ei tapahdu ja jotka vaatisivat jonkun kahdeksannen maailman ihmeen tapahtuakseen, mutta eipäs nyt keskitytä niihin. Moni kyllä tekee arkipäivisistä asioista täysin mahdottomia. On mahdotonta ehtiä sinne tai tänne, on mahdotonta tutustua siihen henkilöön kun se pitää mua kumminkin ihan dorkana, on mahdotonta että tämä tilanne nyt paranisi tästä jotenkin ja niin edelleen. Tekevätkö nämä ajatukset päivästä mukavemman? Joo, ei minusta ainakaan. Miksi edes herätä uuteen päivään jos ajattelee, että on mahdotonta että päivä olisi mukiinmenevä?

Minä haluan pitää kaikki ovet auki. Tiedän, että joskus joku asia on kerrassaan niin vaikea, että se vaatisi paljon työtä ja voimaa onnistuakseen, mutta kannattaako sitä silti luokitella mahdottomuudeksi? Saattaahan joku muu onnistua. Eikä siitä pidä olla kateellinen, sillä sinullakin on mahdollisuus. On vain eri asia, kuinka mahdollisuutemme käytämme ja mitä ajattelemme mahdottomuudesta.

Tässäpä tehtävä: kaikki ketkä tämän lukivat, tehkää jotain "mahdotonta". Se voi olla mitä vain, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta. Kerättyäsi rohkeutta, yritä. Vaikket onnistuisikaan, älä sano itsellesi että tiesit että näin kävisi. Sinä uskoit mahdollisuuteen, älä väitä vastaan. Epäonnistumisista ei kannata rikkoa siipiään, sellaista sattuu, halusit tai et. Jotkut asiat eivät vain ole meitä varten, vaikka mahdollisuudet ovat juuri meitä varten.